Sairaus, terveys ja yhteiskunta

Terveyttä ja sairautta käsittelevä filosofia on yleensä kiinnittänyt huomiota sairauden käsitteeseen, sen määrittelyyn ja sen ongelmallisuuteen. Terveydestä ollaan keskusteltu vähemmän. Minun näkökulmani on tällä kertaa poikkeava: tarkastelen sairautta ja terveyttä asioina, joihin kussakin kulttuurissa kohdistuu yhteisöllisiä ja yhteiskunnallisia toimenpiteitä.

Samuel Butler julkaisi vuonna 1872 satiirin Erewhon (väärinpäin Nowhere). Siinä kuvataan fiktiivistä maata, jossa monet asiat ovat toisin kuin kertojan viktoriaanisessa Englannissa. Tässä maassa sairaus oli rikos.

Tämä on huvittavaa, mutta samalla siinä on jotain oudolla tavalla tuttua - niin kuin  heti hahmottaisimme miten noin voi ajatella. Vaikka sairautta ei oltu kriminalisoitu kirjoittajansa elinaikana, 1800-luvulla yleistyi kirjallisuus, joka teki terveydestä velvollisuuden: puhuttiin yksilöiden velvollisuudesta pitää huolta itsensä ja perheensä sekä ympäristön hygieniasta. Terveydestä tuli moraalisen keskustelun aihe.

Kriminalisointi ja medikalisointi ovat käyneet käsi kädessä toisiinsa tukeutuen ja välillä sulautuen. Molemmissa huomion kohteena on poikkeus tai poikkeavuus. Vaikka nykyisin lääketieteen sisällä tiedostetaan normaalin käsitteen monimielisyys ja suhteellisuus, vieläkin ymmärretään sairaus poikkeavuudeksi, joka aiheuttaa yksilölle tai ympäristölle pysyvää tai väliaikaista haittaa.

Meidän kulttuurissamme tapa suhtautua sairauteen ja toiminta, joka siihen kohdistuu, on nimeltään lääketiede. Tässä tapauksessa sairauden voi määritellä joksikin, joka on teoreettisella ja käytännöllisellä tasolla medikalisoitu ja tämän käytännön sisällä sairaudeksi määritelty. Tämä ei merkitse, että kaikki, joka medikalisoidaan tai on lääketieteellisen hoidon kohteena, olisi sairauksia. Lääketiede hoitaa muitakin asioita: raskautta, abortteja, vammoja.

Sairaus on lääketieteen sisällä häilyvä käsite. Sairauksiksi on joskus luokiteltu asioita, joita ei enää sellaisiksi lasketa. Nykyisenkin käytännön sisällä on häilyvyyttä ja rajatapauksia. Kohonnutta verenpainetta ei kaikissa tapauksissa määritellä sairaudeksi, vaikka se voi olla vahingollista yksilölle. Tulehduksia hoidetaan melkein aina, vaikkei tulehdus ole sairaus tai se ei ole pelkästään vahingollista: se on elimistön tapa reagoida kudosvaurioon ja tiedetään, että useimmiten se edistää vaurioituneen kudoksen paranemista. Lääketiede on siis päätöksiä siitä, mitä hoidetaan ja miten. Kun näitä päätöksiä tehdään, jotkut ilmiöt luokitellaan sairauksiksi.

Sairauden käsite on häilyvä, mutta terveyden käsite hämärä. Joskus se ollaan määritelty yksinkertaisesti ”sairauden poissaoloksi”. Ranskalainen kirurgi René Leriche (1879-1955) määritteli sen näin: ”Terveys on elämä elinten hiljaisuudessa.” Terveys on hiljaista, sitä ei huomata. Se on hiljaista, mutta 1800-luvulla siitä tehtiin velvollisuus, 1900-luvulla oikeus.

Sairaus määritellään poikkeavuudeksi ja terveys – vastakohta – säännönmukaisuudeksi, norminmukaisuudeksi. Koska tämä koetaan ongelmalliseksi, terveyttä ei osata ajatella. Sitä voidaan vaatia (ajokortin saamiseen, työpaikkaan jne.), mutta sitä ei osata ajatella tai hahmottaa: se on poissaoloa ja hiljaisuutta.

Lääketieteen luonnetta ja sen sisällä tehtäviä päätöksiä on siis vaikea hahmottaa niin sanotusti ”sisäisen logiikan” kautta: se on alusta lähtien yhteiskunnallista. Valtio teki jo vuosisatoja sitten ihmisten hyvinvoinnista ja terveydestä tärkeän päämäärän. Alunperin oli epäilemättä tarkoitus taata, että valtion käytössä on tuottavia ja terveitä työntekijöitä sekä sotilaita. Kun terveydestä tuli oikeus, voidaan sanoa, että yksilön terveys oli päämäärä sinänsä.

Samalla kun terveydestä tuli oikeus medikalisoituminen tiivistyi ja eteni uusille alueille, teki yhteiskunnallisista ongelmista lääketieteellisiä. Tästä seuraa, ettei käytäntöjä kyseenalaisteta ainakaan pelkästään vaatien hoitoa, vaan vaatien rajoja hoidolle. Sairaus ei ole rikos, mutta sairasta kohdellaan kuin rikollista; häneltä otetaan valta päättää omista asioistaan. Ihmistä kohdellaan kuin rikollista, jos hän ei toimi käynnissä olevan terveyskampanjan tai rokotusohjelman mukaisesti.

Kysymys terveydestä on hallitsemista, ohjaamista, koskeva kysymys. Hallitus – ymmärrettynä laajasti – on kaikki tavat, joilla elämän taloudellisia, sosiaalisia tai persoonallisia puolia hallinnoidaan. Samanaikaisesti vaikuttavat poliittinen puhe, institutionaaliset käytännöt ja yksilön tietoisuus.

Ei ole varmaa, että asiat muuttuisivat paremmiksi, jos onnistuttaisiin määrittelemään sairaus ja terveys uudestaan. Hallittujen yksilöiden muuttunut tietoisuus sairaudesta ja terveydestä tekisivät silti tähänastiset hallitsemisen tavat ongelmallisiksi. Millä tavalla ihmiset voisivat päästä toisenlaiseen näkemisen tapaan? Oppivatko ihmiset näkemään, etteivät sairaus ja terveys ole toisiaan poissulkevia? Oppivatko he ajattelemaan terveyden toisin, jonain muuna kuin poissaolona ja hiljaisuutena?